Kiinnostavaa uutta tulossa/tullut musiikkiosastolle...

Johdatusta maailmanmusiikkiin - suositellaan nyt vaikka seitsemän - yhdeksän vuotiaista aina yhdeksänkymmenenseitsemän ikäisille saakka.

"World Music For Children", sanoo levykansi ja tehostaa viestiään intialaiselta näyttävällä, onnellisella pienellä leijanlennättäjällä. Mutta yllättäen lastenlauluja levyllä ei ole. Kokoelman valinnan pohjana on ollut tieto siitä, että (länsimaiset) nykylapset siirtyvät yhä varhemmin pois varsinaisen lastenkulttuurin alueelta. Lastenlaulut syrjäytyvät  yleensä voimallisesti markkinoidun listamusiikin tieltä, mutta maailman valtavasta musiikkitarjonnasta voisi löytyä muitakin koukuttavia vaihtoehtoja, kunhan ne vain sattuisivat korviin.

Viitisentoista vuotta sitten perustettu World Music Network -yhtiö on julkaissut Rough Guide -sarjassa kokoelman, jonka kohderyhmäksi on ajateltu lastenlaulut jättäviä esiteinejä. Kokoelman yleisilme on valoisan iloinen, rytmi vie mukaansa ja tunnelma tarttuu, vaikka sanoista ei ymmärtäisi tuon taivaallista. Latinomusiikki on hyvin edustettuna: skata, salsaa, sambaa, karnevaalitunnelmaa. Lapsille tuttu Vaaleanpunainen pantteri muuntuu Pantera Mambon hahmoon kolumbialaisen salsaorkesterin käsittelyssä. Maailmanmusiikkiin tutustujaa opastetaan kuuntelemaan brittiläisiä laulaja-lauluntekijöitä, amerikkalaista bluegrassia banjosoundeineen, irlantilaista tinapillireeliä, amsterdamilaista klezmeriä... Rytmi-ilottelun joukkoon mahtuu muutama tunnelmapala - italialaissomalialainen Saba laulaa maailman äideille ja Passion de Dance esittelee tangon intohimon syvyyksiä. Varttuneempi väki voi makustella Istambul pas Constantinople -laulun mainiota uustulkintaa ja Dean Martinin Mambo italianon klubimiksausversiota. Bonuksena tulee Dance the World -levy, joka tuo kuuluville tansseja eri puolilta maailmaa: tangoa, salsaa, flamencoa, vatsatanssia, merengueta ja bhangraa.

 

Helsinkiläisen päiväkodin lasten äideistä kuusi sai päähänsä laulella yhdessä ja vaikka lapset kasvoivat kouluikään, niin äidit eivät harrastuksestaan luopuneet. Reippaat Äidit -ryhmään kuuluu mm. YLEn taannoisista musiikkiohjelmista tuttu Kati Bergman, joten ihan harrastajajoukolla ei olla liikkeellä. Maailmankiertue-levyllä kuullaan aikuisten naisten osaavaa äänenkäyttöä, hyvin soivaa stemmalaulua ja solisteina eri äänialoja (miesvierailijakin joukossa).
Iso-vanhempi -ikäisille lauletaan tuttu Hopoti hoi, johon sovitus on hauskasti limittänyt muita tuttuja heppa-lauluja. Perinteikästä aineistoa on vanha kunnon Jaakko-kulta, mutta nyt takaperin - atluk okkaaJ. 70-luvun muistaville tarjoillaan täyteläisesti soiva Isän ja äidin työlaulu ja Miriam Makeban Pata pata, josta on versioitu mainio afrikkalaissävytteinen keittiölaulu. Balkanin rytmit löytyvät Laiska Lassi -laulusta ja kreikkalainen venelaulu vie Zorbas-tunnelmiin.  Maailmankiertue ulottuu Australiaan ja Uuden-Seelannin maorikansan keskuuteen saakka.
Uuttakin materiaalia on mukana - Jukka Linkolaa, J. Karjalaista, Eero Koivistoista ja esiintyjäryhmästä löytyvää Annuli Perheentupaa. Modernit tekstit hauskuttavat lapsia - isä kurnuttaa kylpyvaahdon keskellä ja onkii vedenneitoja - sellaista on kuuhulluus. Vanhan vaahteran ravintola tarjoilee nokkelaa lintumaailmasanoitusta ja haikara kalastaa tangon tahtiin niin antaumuksella, että Seinäjoen kuningas-kalastajat saavat olla kateellisia.
Lisäbonuksena tulevat eskari-ikäisten kommentit laulujen välissä. Ihmeesti lapset muistavat eri lintuja tai kaloja ja perhesuhteiden kiemurat mummo-isä-anoppi-lapsenlapsi suhteineen tulevat selvitetyiksi. Välitarinat - paitsi antavat ideoita keskusteluun - ohjaavat ovelasti keskittyneeseen kuunteluun, mikä kaikkien hyppimis/pomppimis -levyjen jälkeen tuntuu tervetulleelta.

Yona, "Pilvet liikkuu, minä en". Kannessa Elovenatyttö ja utuinen  järvimaisema - siis kansanmusiikkipohjaista laulelmaako? Takakannessa satamarakennelmia, tyhjää ja synkkää parkkialuetta ja sama tyttö selin hupparin kätköihin piiloutuneena - mitä siis...? Yona eli Johanna Louhivuori julkaisi tammikuussa kategorisointeja pakenevan ensilevynsä. Taustalla häivähtävät etnomausteet vahvistuvat toisinaan lähes kansanlauluksi, levyn raitojen myötä siirrytään järvenrannan tanssilavalta kaupungin keskustan jazzklubille, nyrjähtäneestä Siionin virrestä moderniin urbaanimusiikkiin. Hentoa intiimiyttä, sävykästä keskuslyriikkaa, monenkirjavaa luontokuvastoa, pirteää yllätyksellisyyttä. Kaikki sanoitukset ovat omasta kynästä, sävellykset joko omia tai yhteistyön tuloksia ja kokonaisuutta hallitsee Yonan heleä-ääninen laulu. Taustaorkesteri on saanut nimen Liikkuvat pilvet ja sen johtajana ja samalla laulujen sovittajana toimii trumpetteineen/flyygelitorvineen osittainen sävellystyökumppani Kalevi Louhivuori ja yhtyeen jäsenistöstä löytyy huippumuusikoita Pekka Kuusistosta alkaen.

Yona on sanonut haluavansa tehdä musiikkia kaikenikäisille, maalaisille ja kaupunkilaisille ja musiikista löytyykin monenlaiselle suomalaiselle tuttua ja tunnistettavaa tarttumapintaa. "Soi sävel ajaton ja uus..." - sävelen ajattomuudessa on tutunomaista ikivihreyttä ja sanoitukseen pulpahteleva satumaakaiho pohjaa vahvaan perinteeseen. Mutta uusi musiikintekijä onnistuu olemassa olevan musiikkimaailman kirjoa hyödyntäen löytämään oman näköisensä sanottavan - ja niin vilpittömältä kuulostavan, että mukaan on helppo tempautua.

 

Stingin joulumarkkinoille ilmestynyt uutuus If on a winter's night keskittyy talveen - pimeään, aaveiden kansoittamaan kylmyyteen, lumen valkoisuuteen, joulun keskiaikaisen ruususymbolin punaan, talven taittumiseenkin. Kappalevalinnat kurkottavat moneen suuntaan. Kuullaan keskiaikaisia hymnejä Baskimaalta, Saksasta, Englannista, perinnemusiikkia tuulen tuivertamilta Ylämaan nummilta, Halloween-kulkuelaulua yhdistettynä trumpetin soittamaan God rest ye Merry Gentleman -joululauluun, Schubertin Winterreisea, Bachin soolosellosarabandea, Stingin omaa sävellystuotantoa... Sovituksissa pilkahtaa bluegrassia, jazzsaksofonia, maailmanmusiikin skottiharppua, Vivaldin Talvea, Stingin popballadiksi muokattua rockia, Englannin kulta-ajan luuttua.... Stingin verkostoilla varustettu muusikko pystyy kokoamaan ympärilleen huippumuusikoiden tiimin Englannin nimekkäistä perinnelaulun ja -soitinten taitajista konserttiviulisteihin ja libanonilaisiin trumpetisteihin. Ja kokonaisuus pysyy kasassa - siitä pitävät huolen Stingin vokaaliosuus, muusikoiden tyylitaju ja levyn mystissävyinen tematiikka.

Kompleksista musiikkia, runollisia tekstejä - Stingin päätä ei palele ottaa käsittelyyn mitä tahansa kansakuntien kaapin päälle korotettua. Kaikille ei ehkä sanoitettu instrumentaaliBach maistu, mutta aina voi palata alkuperäiseen. Ja vanhoihin albumeihin palaavat varmaan myös PoliceStingia nostalgoivat.

Mietiskelevää, ulkoisista tehokeinoista riisuttua talvimusiikkia ja esittelylehtisessä pohdiskeluun haastavaa taustoitusta.

Nettiblogia lainaten: If you're looking for sugary-sweet holiday music, look elsewhere. But if you want thought-provoking and an ultimately rewarding meditation on the winter season, be sure to pick this album up.

 

Nykylastenmusiikissa energisten rockbändien esiinmarssi jatkuu, mutta samalla kevyen musiikin tyylikirjoa on alettu käyttää hyväksi entistä monipuolisemmin. Teleks-yhtyeen Markus Koskinen ja Egotripin Sampo Haapaniemi kehittelivät v. 2004 ympäristöaiheiselle lastenlevylle räpkappaleen "Laulu kaupungin puista", jonka esittivät nelivuotiaat lapset salanimillä  'Ella ja Aleksi'. Kappaleen suosio innosti kehittelemään idealle jatkoa ja Lenni Lokinpoikanen -levyn jälkeen julkaisujen määrä on kasvanut jo neljään - Kolme muskettisopulia ilmestyi v. 2005, ja uusien lapsiesiintyjien kanssa tehdyt Talventörröttäjät v. 2008 ja  Takapihan tavikset syyskuussa 2009.

Laulujen sanoituksissa yhdistyy luontoteema ja ympäristöajattelu ajan ilmiöihin ja lapsen hoksaavaiseen maailmantarkkailuun tavalla, joka hauskuttaa - ja opettaa - kaiken kokoisia kuuntelijoita. Kyy vertautuu pikkuveljeen: "Siinä on potkua, siinä on särmää, sekään ei pure, jos sitä ei härnää". Mutta jos vahinko sattuu, niin ohje on selvä "Soittaa heti yksykskaksi ja lähtee hoidettavaksi."  Maanvaivaksi lisääntyneet Citykanit saavat ongelmat tunnustavan laulunsa:

"Kanikanikani, kaniCitykani, ne äidin orvokit matalaksi pani,

kanikanikani, kaniCitykani, ootko sä äiti pupujen fani".

Lasten ohella levyllä kuullaan vierailijoita - Varis Hiltonina (ei nyt ihan takapihan tavis!) laulaa Kristiina Brask, koiraparina Jippu ja Tuure Kilpeläinen, satakielenä Johanna Kurkela. Ja uransa huipulla, korkeimpaan ritaristoon korotettuna, laulaa biojäteastia-hevimies Timo Kotipelto:

"Tuokaaaaa mulle ruokaaaaa, odotan teidän kompostilastia,

Ronnie James Biojäteastia.

Jättöööö maatuvaa mättöööö, ritareísta on korkeinta kastia,

Ronnie James Biojäteastia".

 

 

Jane Austenin ja Brontën sisarusten kirjat ja niiden pohjalta tehdyt elokuvat ovat tehneet 1700-1800-luvun englantilaisen maalaisaateliston elämäntavan taide- ja sivistysharrastuksineen meille tutuksi. Kuvaan kuului, että varsinkin tyttöjen piti osata tanssia, soittaa ja laulaa, sillä näiden taitojen katsottiin kehittävän suloutta ja sopivan vaatimatonta ja kurinalaista esiintymistä. Samoin ajateltiin Suomessa,  missä herrasväki jäljitteli Euroopan säätyläisiä parhaansa mukaan. Kansainvälisiä  ja kielitaitoisia osattiin olla jo tuolloin ja mannermaiset laulut ja muotitanssit löysivät nopeasti tiensä Suomen kartanoihin. Seuraelämään saatiin piristystä, kun Viaporin linnoitustyöt toivat Helsinkiin runsaasti ruotsalaista aatelisupseeristoa, jolle seudun säätyläisneitojen sopi esittää taitojaan illanvietoissa ja tanssiaisissa.

Degerön kartanon tytär Ulrica Elisabet Taube sai vuoden 1767 jouluna lahjaksi nuottivihkon, johon on kopioitu ajan suosikkikappaleita laulettavaksi ja/tai klavikordilla tai cembalolla soitettavaksi. Porvoossa säilytetty vihko sisältää ranskankielisiä lauluja, helppoja sovituksia italialaisista ooppera-aarioista ruotsinnetuin sanoin sekä  tanssittaviksikin sopivia klaveerisävelmiä.

Helsingin kaupunginmuseon tutkija Jere Jäppinen on valinnut ja taustoittanut Ulrican vihkosta kokoelman, jonka Metropolian vanhan musiikin opiskelijat ovat soittaneet äänitteelle. Ulrica - kartanomusiikkia 1700-luvun Helsingistä on viehättävä kurkistus silloiseen aatelissalonkiin ja ansiokkaan esittelylehtisensä vuoksi hyvä tietopaketti ajan musiikkikulttuurista. Vastaavanlainen dokumentti on sarjassa aiemmin ilmestynyt Kajsaniemi-polka, joka keskittyy 1800-luvun pianomusiikkiin ja tuo kuuntelijan keskelle romantiikan ajan Helsinkiä ja sen kulttuuri-ilmapiiriä.

 

 

Sic transit gloria mundi - huippuviulistin nousu, tuho ja maineenpalautus.

Vuonna 1933 syntyneen Christian Ferrasin lapsuus oli viulun ihmelapsen elämää, esiintymisiä ja kilpailupalkintoja alkoi kertyä alta kymmenen ikäisestä. Enescu, Böhm, Menuhin, Karajan, Casals, Rampal, Kempff ja monet muut aikansa parhaat kapellimestarit ja instrumentalistit esiintyivät Ferrasin kanssa, osa jo hänen teinivuosistaan alkaen. Pianisti Pierre Barbizetin kanssa Ferras muodosti duon, joka saavutti legendaarisen maineen täydellisyyteen pyrkivänä, symbioottisena taiteilijaparina. Ohjelmiston hallinnan tasosta kertoo se, että duo rentoutui soittamalla teoksia ulkomuistista muiden tyyliin - Ferras saattoi soittaa viulua kuten Menuhin ja Barbizet etsiä pianoonsa Kempff-kosketuksen.

1960-luvun maailmanmainetta seurasi julkkiselämä - kuninkaallisten ja aikansa huippupoliitikkojen seura, mediajulkisuus ja kadehditut urheiluautot. Mutta olivatko taiteilijatyön vaatimukset - varhaislapsuudessa toisten, myöhemmin oman itsekritiikin asettamat - olleet liian kovia? Vakavat masennuskaudet ja alkoholi johtivat peruttuihin esiintymisiin ja sopimusrikkomuksiin ja tie konsertoijana ja levyttäjänä nousi pystyyn. Ferras siirtyi opetustyöhön, kokeili 1980-luvulla paluuta konserttilavoille, mutta kolmen julkisen esiintymisen jälkeen elämä päättyi itsemurhaan vuonna 1982. Loppuvaihe himmensi Ferrasin uran niin yleisön kuin ns. asiantuntijoidenkin silmissä - 1980-luvulla huippuviulisteja käsittelevä julkaisu ei edes mainitse häntä.

Nyt tilanne on sentään korjaantunut. Ferrasin 1960-luvun alkuperäisäänitteet ovat hintavia keräilyharvinaisuuksia ja paikka kaikkien aikojen viulistien rankinglistalla kiistaton. Ranskalaisia ja saksalaisia viulusonaatteja (duoparina Barbizet) sekä tuttuja encoreja (pianistina Jean-Claude Ambrosini) sisältävää uutuuskokoelmaa kuuntelemalla pääsemme nauttimaan Ferrasista parhaimmillaan - Stradivariuksen sointi on laulava, aistillinen ja lämmin ja tunneilmaisu yhtä aikaa vangitsevan intensiivistä ja nautittavan hienostunutta.

 

Vahinko, ettei Mississippi Heat -bluesyhtyettä ole koskaan saatu (pyydetty?) Suomeen. Yhtye on varsin aktiivinen keikkabändi ja luulisi Euroopasta lähtöisin olevan bändijohtajan vierailevan mielellään vanhalla kotimantereellaan.

Huuliharpisti Pierre Lacocquen 1990-luvun alussa perustaman Mississippi Heatin nimi johtaa harhaan - kotipaikka ei ole syvällä etelässä vaan Chicagossa ja äänimaisema on sähköistä urbanbluesia. Yhtyeen kahdeksas albumi, Mississippin osavaltion kaupungin mukaan nimetty Hattiesburg Blues soi kuitenkin monipuolisin maustein - levylle on päätynyt siniseen sävytetty calypso, nimikappaleeseen lainataan surutta tangon rytmiä, vieraileva tähti Devin Thompson laulaa gospeltyylillä nelimiehisen torvisektion taustoittamana, Chicagon kaupunkia muistetaan omalla kotiseutulaululla ja loppuhuipennuksena vieritetään esiin Al Goren ekologiset ilmastoteemat.

Äänitteellä esiintyvät muusikot ovat solistitasoa ja he saavat myös tilaa näyttää taitojaan - huuliharpistijohtaja ei dominoi, vaan haluaa omien sanojensa mukaan olla vain "yksi hyvinkudotun kankaan kude". Mielenkiintoa pidetään yllä harkituilla vierailijoilla, joista monet saavat vuorotella laulusolistin tehtävässä yhtyeen nykyisen laulajattaren Inetta Visorin kanssa.

Lyhyiden esittelypätkien perusteella on lupa odottaa taitavaa, hienovireistä, tuoretta ja monipuolista blueslevyä.

 

Ranskan Burgundissa elää kristillinen Taize-yhteisö, jonka olemassaolon pohjana on perustajansa mukaan unelma tai aavistus "yhteiselämästä, joka voi olla merkki siitä, että Jumala on rakkaus, ja vain rakkaus".

Sveitsiläinen veli Roger (1915-2005) kasvoi jo lapsuudessaan erilaisuuden hyväksymiseen. Äiti oli ranskalainen, isä protestanttipappi, joka ei epäröinyt lähettää poikaansa katoliseen perheeseen kouluajaksi. Äidinäidillä taas oli riittänyt rohkeutta auttaa ensimmäisen maailmansodan vihollisuhreja omien ohella. Vuonna 1940 veli Roger asettui pieneen burgundilaiseen Taizen kylään ja sai ensi töikseen avustaa isoäitinsä tapaan sodan jalkoihin jääneitä ja vainottuja. Suojaan otettujen juutalaisten vuoksi joukon oli paettava Geneveen, mutta rauhan tultua palattiin ja Taize-yhteisö alkoi kasvaa ja saada muotoaan sinä yhteyden ja yhteisvastuun vertauskuvana, minä se nyt tunnetaan ympäri maailman. Taizessa käy vuosittain valtava määrä etupäässä nuoria ihmisiä ja yhteisön idea on saada heidät jakamaan vierailun antia omilla asuinpaikoillaan. Siksi Taizen eräänlaiseksi motoksi on muodostunut "Luottamuksen pyhiinvaellus yli koko maanpiirin".

Laulu on aina ollut oleellinen osa Taizen elämää. Hartaushetkien ohjelmaan kuuluvat yksinkertaiset rukouslaulut, joissa tekstinä voi olla lause Raamatusta tai messutekstin osa eri kielillä laulettuna. Toisto kuuluu oleellisesti näihin helposti omaksuttaviin rukouslauluihin. Monet sävelmät ovat syntyneet pariisilaisen Jacques Berthierin kynästä yhteistyössä tekstivalinnasta vastanneiden veljien kanssa. Sävelmät ovat levinneet Taize-kävijöiden mukana niin, että ne saattavat olla maailman laajimmin käytettyä uskonnollista musiikkia. Suomessa ne ovat tulleet parhaiten tutuiksi Tuomasmessun osana.

Taizemusiikin kokoelma - Best of Taize - kutsuu osallistumaan luottamuksen pyhiinvaellukseen, mietiskelyyn ja hiljaisuuteen.

 

"Expressive and natural" - siinä luonnehdinta, joka istuu erinomaisesti ranskalaiseen monitoimimuusikko Emmanuelle Haïmiin.

Haïm aloitti opiskelemalla pianonsoittoa, laajensi siitä urkuihin ja cembaloon, erikoistui vanhaan musiikkiin ja intohimoinen rakkaus ihmisääneen vei hänet mukaan oopperatyöhön. Vuonna 2000 Haïm kokosi samanmielisistä muusikoista koostuvan Le Concert d'Astrée -kokoonpanon, joka on komeetan lailla noussut maineeseen musiikkipiireissä. Esiintymisiä on säännöllisesti Pariisissa ja Lontoossa ja vierailukutsuja on sadellut kaikkiin Euroopan keskeisiin konserttitaloihin. Yhtye on myös levyttänyt ja tehnyt televisio-ohjelmia, joten meillä Euroopan syrjäkyläläisilläkin on mahdollisuus päästä kuulolle.

Suomalaisina voimme ylpeillä sillä, että Haïmin arvostettuun laulajakaartiin kuuluu Topi Lehtipuu - mies, jota Daily Telegraphin kriitikko arvostaa as "one of the most elegant and musical young lyric tenors to have emerged for a decade". Lehtipuun ilmaisurikas ja äärimmäisen luonnollisesti virtaava tenori on omiaan tähän ohjelmistoon ja tähän muusikkojoukkoon.

Tulossa on italialaisen barokin valituslauluja - Lamenti - karismaattisen Emmanuelle Haïmin johtamana ja usean valovoimaisen laulusolistin tähdittämänä. Ennastaan kirjaston kokoelmista löytyy Monteverdin Combattimento di Tancredi e Clorinda (mukana Topi Lehtipuu) ja Bachin kantaatteja (Jauchet Gott in allen Landen ym.) loistavan ranskalaissopraanon, Natalie Dessayn, laulaessa solistina.

 

Suomi on harmonikansoiton luvattu maa, jossa taitavia soittimen käsittelijöitä tuntuu riittävän, innokkaista kuulijoista nyt puhumattakaan. 

Kari Lindqvist opiskeli harmonikansoittoa Lasse Pihlajamaan johdolla yli kymmenen vuotta. Muusikkouden kannalta tärkeä oli myös 1980-luku, jolloin Lindqvist kehitti rautaisen rutiinin täyttämällä ilta illan jälkeen ravintolayleisön musiikkitoiveita. Ammattitaito huomattiin ja työt atk-alalla saivat väistyä, kun kutsu kävi milloin studioon, milloin keikkamuusikoksi. Lindqvistin säestämiä esiintyjiä/levyttäjiä ovat olleet mm. Marion, Reijo Taipale, Anneli Sari, Junnu Vainio, Eino Grön, Janne Tulkki - ja Marja-Leena Sukulan Kassi-Alma.

TV1 tarvitsi hanuristia Vadelmakallion iltamiin, TV2 Senioreiden laulukilpailuun ja MTV3 Amorin kaariin. Kaurismäki palkkasi muusikon Kauas pilvet karkaavat -elokuvaansa ja Asikkalan Toivo Kärki -päivillä Kari Lindqvist toimi sovittajana ja Liljankukka-orkesterin hanuristina ja johtajana.

60-luvulla Kari Lindqvist soitti koulukaverinsa, oopperalaulaja Raimo Sirkiän kanssa harmonikkaa koulun juhlissa, eikä arvostusta nauttinut, sillä vain kitara hyväksyttiin helsinkiläisen koulunuorison keskuudessa. Eikä hanuri kelvannut seuraavalla vuosikymmenellä pääkaupungin ravintolayleisöllekään. Tällöin Lindqvist soitti katu-uskottavan näköistä kosketinsoitinta, joka oikeasti oli harmonikka - nappulat vain vaakatasossa. Nykyään mies harmonikkoineen on yksi käytetympiä ja arvostetumpia studiomuusikoita Suomessa.

Juuri ilmestynyt levy on nimensä mukainen - Hittejä hanurilla. Luvassa on Satulinnaa ja Sabelinea, Cherbourghin sateenvarjoja ja Muistan Portofinoa... Taitavuus on taattu.

 

'E.S.T. - ett popband som spelar jazz'

Esbjörn Svensson Trio - E.S.T. -nimellä tunnettu ruotsalainen kokoonpano - julkaisi ensilevynsä vuonna 1993 ja viimeinen levy ilmestyi vuoden 2008 lopulla. Yhtyeen pianistia, Esbjörn Svenssonia, on pidetty Ruotsin mielenkiintoisimpana säveltäjänä, jonka tuotannolle on ominaista kokeilevuus ja laaja-alaisuus. Svensson tunsi musiikin kenttää monelta laidalta, niin klassiselta puolelta kuin rock-saralta ja monipuolisuus toi triolle kuulijoita myös perinteisen jazzyleisön ulkopuolelta. Konsertit saattoivat olla intiimejä jazzklubikeikkoja, mutta yhtä hyvin rockkonsertin tyyppisiä suurlavaesiintymisiä mahtavine valo- ja savuefekteineen. Trion maine kasvoi ajan kuluessa maailmanlaajuiseksi - Ruotsin Grammy v. 1997, BBC Jazz Award v. 2003, amerikkalaisen Down Deat -lehden ensimmäinen eurooppalainen kansikuvayhtye v. 2006....

Viimeisellä Leucocyte-äänitteellä kokeilevuus suuntautuu äänen prosessointiin ja improvisoinnin osuus nousee entistä keskeisemmäksi. Enteisiin uskovaa Leucocyte-levyn tematiikka voi kylmätä. Raitojen nimistä löytyy kuolemaa ja ikuisuutta (Ad mortem - Ad infinitum) ja lopun äänimaailma assosioituu vaikeuksitta kirkonkelloihin. Äänite jäi trion viimeiseksi. Esbjörn Svensson kuoli sukellusonnettomuudessa Tukholman edustalla kesäkuussa 2008.

 

 

Ruotsalainen vapaaherra, musiikkihumoristi, laulaja-pianisti Povel Ramel (1922-2007) muistetaan musiikistaan, letkeistä musiikkirevyistään, hassuista päähineistään (ja etuhampaiden välisestä vihellysraosta!). "Johanssons boogie woogievals" ja "Far jag kan inte få upp min kokosnöt" soivat ahkerasti Suomenkin radiossa ja "Den gamla vaktparaden - Vanhat toverit" -marssissa Povel ja hänen ystävänsä jäljittelivät unohtumattomalla tavalla eri soittimia laulamalla.

Lauluyhtye The Real Group on nyt tarttunut Ramelin sävelmiin ja julkaissut levyn "Håll musiken igång! - a tribute to legendary songwriter/artist Povel Ramel". Jazzsuuntautuneen, taidokkaasti ihmisääntä käyttävän a capella -lauluyhtyeen ja Ramelin välillä on monta yhdyssidettä niin musiikillisesti kuin muutenkin. Lauluyhtye ehti tehdä yhteistyötä viimeisiin vuosiinsa saakka esiintyneen Ramelin kanssa ja sai muutamia vuosia sitten Povel Ramelin Karamelodikt-stipendin. Suomalainen tarkannee kuuloaan erityisesti "Den finska klockan" -kappeleessa, jossa länsinaapureiden oma Rajaton kunnostautuu laulamalla välillä suomea.

Tarjolle tulossa siis ruotsalaista musiikkiosaamista parhaimmillaan!

 

 

Tarvitsetko huonoa levyä? Tässä sinulle sellainen: Florence Foster Jenkins, The Glory (????) of the Human Voice.

Amerikkalainen unelma toteutui, kun ilmeisen huonolla menestyksellä musiikkiopintoja lapsuudessaan harjoittanut Mrs. Jenkins (1868-1944) peri varakkaan isänsä ja sai taloudellisen mahdollisuuden tehdä mitä halutti - ja Mrs. Jenkinsiä halutti laulaa, konsertoida ja levyttää. Rytmitajun puute, sävelpuhtauden (!) horjunta ja vieraiden kielten käsittämättömän kuuloinen lausunta eivät esiintymishaluista rouvaa lannistaneet. Mielikuvituksellisissa esiintymispuvuissa, kukkia yleisölle heitellen, suuri diiva hauskutti yleisöä jopa Carnegie Hallin konserttilavalla. Huonot arvostelut kuitattiin kateudesta syntyneiksi ja tekemisiensa takana päättäväisenä seisonut 'laulajatar' julisti "People may say I can't sing, but no one can say I didn't sing". Oliko kyseessä vuosikymmeniä kestänyt musiikillinen pilailu, vai oliko kaikki totisinta totta, on edelleen hämärän peitossa.

Joka tapauksessa Florence Foster Jenkins elää edelleen äänitteillään ja keskushenkilönä useammassakin musiikkikomediassa (mm. Helsingissä esitetyssä Quilterin näytelmässä "Suurenmoista", diivana Riitta Havukainen). 1900-luvun alkupuolella itsensä nolaaminen julkisuudessa oli vain tosirikkaiden etuoikeus, mutta toisin on nyt. Monet TV-formaatit suoltavat parrasvaloihin osaamattomia julkisuustyrkkyjä sitä vauhtia, että Mrs. Jenkinsin tapaisten 'kykyjen' on vaikea enää erottua massasta saati saavuttaa seuraaviin sukupolviin säilyvää legendan mainetta.